Reilut kolme kuukautta sitten minusta tuli äiti elämäni ensimmäistä kertaa. Helteisenä heinäkuun aamuna maailmaan syntyi mitä suloisin pieni tyttö, rinsessa. Sitä päivästä eteenpäin mikään ei ole enää ollut niin kuin ennen. Maailma kääntyi ympäri ja me yritimme vain roikkua mukana parhaan kykymme mukaan. Ensimmäiset viikot menivät kuin jossain ihmeellisessä sumussa. Vieraita lappasi ovista ja ikkunoista, ja niin ihanaa kuin olikin, että kaikki halusivat tulla ihastelemaan rinsessaamme, niin jossain vaiheessa oli pakko laittaa stoppi sille tulvalle. Halusin tutustua ihan omassa rauhassa rinsessaamme ilman ulkopuolisia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna en muista varmasti puoliakaan ensimmäisen viikkojen tapahtumista.

Nyt kesä tuntuu kauas jääneeltä muistolta; siitähän on jo ikuisuus! Rinsessa on kasvanut valtavasti, vaikka oikeasti se on vieläkin varsinainen rimppakinttu laiheliini! Pieni kun mikä mutta varsin pippurinen... ja kovaääninen. Jo heti ensimmäisten viikkojen jälkeen meille on käynyt hyvin selväksi se, että rinsessa ei tykkää käydä itsekseen nukkumaan, ja että iltaisin meillä yleensä huudetaan enemmän tai vähemmän. Nykyisin onneksi jo vähemmän. Rinsessa ei myöskään halua nukkua omassa sängyssä... Liekö sitten patjan alla herneitä... Ja öisin ei nukuta kun muutaman tunnin pätkiä, koska rinsessa Rimppakinttu tahtoo ruokaa. 

Uskon kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin tämä kaikki tasoittuu... illat helpottuvat, rinsessa rakastuu omaan sänkyyn ja öisinkään ei enää nälkä yllätä niin useasti. Siihen asti ei auta muuta kuin läträtä sitkeästi ryppyrasvaa silmäpusseihin ja sutia valokynällä mustia silmänalusia peittoon.